Elämän paradokseja
Elämässä on nykyään tosi usein hetkiä, jolloin seison ikkunassa katselemassa lintuja, nojailen portailla odottamassa kissoja sisälle, tai istun sohvalla takkatulen ääressä vain hengittämässä ja ihmettelen tätä uutta kotiani.
Siitä huolimatta saan enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan. Ja tunnen itseni onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin aikoihin. Se on aika mielenkiintoinen yhtälö oikeastaan. Tai paradoksi, koska eihän sen niin pitäisi mennä, että laiskottelemalla työt hoituu.
En oikein osaa selittää, miksi näin oikein on. Varmaan kyse on pohjimmiltaan siitä, että elämä tarjoaa nykyään niin paljon mahdollisuuksia minimeditaatioihin ihan arjessa, että mieli rauhoittuu.
Puiden pilkkominen ja uunin sytyttäminen pakottaa pysähtymään, koska aika moni varmaan tietää, mitä tapahtuu, jos pilkkoo polttopuita kiireellä ja hampaat irvessä tai yrittää kärsimättömästi sytyttää takkaa tai hellaa?
”Ennen valaistumista pilko halkoja ja kanna vettä, valaistumisen jälkeen, pilko halkoja ja kanna vettä” sanoo tunnettu zeniläinen sananlasku.
Olen kaukana valaistumisesta, mutta tuohon sanontaan on tullut nykyään jotain ihan uutta syvyyttä. Se on niin totta. Onnen ja tasapainon avaimet on oikeasti niin lähellä.
Pahimmassa tapauksessa me juostaan läpi elämän katsomatta sivuille eikä muisteta hetkeksikään pysähtyä elämän äärelle. Ja sitten eräänä päivänä: siinäkö se sitten oli?
Kovalla vauhdilla me saatetaan päästä pitkälle, mutta maisemat jää kyllä näkemättä. Ja se elämän taika on kun on niissä pienissä hetkissä ja yksityiskohdissa.
Aika on arvokasta, mutta siinä on sellainen paradoksi, että jos me vain juostaan ja suoritetaan, niin juuri silloin aika menee meiltä hukkaan.
Joten muistetaan myös pysähtyä. Hengitetään syvään. Nähdään, kuullaan, haistetaan, maistetaan. Ja kohdataan toiset ihan oikeasti. Ainakin aina välillä.
Hyvää viikonloppua!
